Viha alkoi kasvaa minussa pikkuhiljaa. Ensin tunsin möykyn mahassani. Sitten möykky lähti nousemaan kohti sydäntä, kunnes se jäi palana kurkkuun. Pulssi alkoi kiihtyä, olin levoton ja minun oli vaikea nukkua.
Olin koko ikäni ollut ”kiltti ja reipas tyttö”, Olin sopeutuvainen ja toisten mielipiteisiin alistuva. Varttuessani nuoren naisen ikään, olin jo oppinut tunnistamaan ympärilläni olevien ihmisten mielenliikkeet ja sopeuttamaan itseni niihin.
Mentyäni parisuhteeseen, minä peesasin, väistelin ja ennakoin puolisoni oikkuja. Tein kaikkeni, ettei puoliso saisi minusta ärsykettä suuttua. Mutta kuinka kävikään? Vaikka yritin muuttua olemukseltani ja mielipiteiltäni näkymättömäksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi, huomasin joutuneeni keskelle henkistä ja fyysistä väkivaltaa.
Se oli kohtaloni. Siihen oli tyytyminen. Otin kaiken vastaan mitä elämä minulle antoi. Kannoin kaikki vastoinkäymiset tunnollisesti, sillä kiltti tyttö kestää ja jaksaa. ”Kiltti ja reipas tyttö”. En minä oikeasti jaksanut! Epämäärinen paha olo alkoi puskea sisältäni pintaan.
Sitten tuli raivo!
Muutuin hiljaisesta alistuvasta naisesta huutavaksi ja raivoavaksi akaksi. Olin vihainen puolisolle, itselleni, elämälle, ja kaikille ihmisille ympärilläni. Häpesin itseäni, kannoin syyllisyyttä elämästäni, mutta ennen kaikkea olin vihainen.
Puolisoni seurasi raivoni kasvamista ja totesi lakonisesti, että ”joko sinä nyt uskot minua, sinä olet hullu”. Ja minähän uskoin. Minusta oli tullut hullu, narsisti, sekopää ja psyykkisesti epävakaa.
Mitä minulle oli tapahtumassa?
Yritin rauhoittaa mieltäni, palata entiselleni, mutta en enää päässyt tasapainoon. Kiltteys ei enää suostunut palaamaan luokseni.
Sisältäni kumpuava viha antoi kuitenkin minulle uuden päämäärän. Vielä en tiennyt minne se minua ohjaisi, mutta sen tiesin, että suunta oli pois nykyisestä elämästä – pois väkivaltaisesta parisuhteesta.
Vihasta tuli valtava energian lähde, jonka voimalla saatoin luotsata itseni pois alisteisesta suhteesta. Vihasta tuli paras matkakumppanini, oppaani… ainakin vähäksi aikaa…
x x x
Edellä kuvattu Niina tarina (lupa kirjoittaa, nimi muutettu), voisi olla kuin kenen tahansa lähisuhdeväkivallan vankilasta pois päässeen miehen tai naisen tarina.
Kun kiltin ihmisen sisältä alkaa kummuta vihaa, ja hän luulee tulevansa hulluksi, kyse ei ole sekoamisesta, vaan päinvastoin, tervehtymisestä.
Syvällä sisimmissä oleva ”aito minuus” kumpuaa vihana ilmoille, toivoen tulevansa kuulluksi ja arvostetuksi. Tästä alkaa tervehtyminen – kiltin tytön ja pojan tutustumismatkan ”aitoon minuutemme” – joka on ollut aivan liian kauan hiljaa.
Ystävyydellä sinua ajatellen,
Kaisa Hiltunen
