Miksi päädyin elämään väkivaltaiseen suhteeseen? Miksi minulle kävi näin?
Miten elämäni rakkaudesta tuli pahin painajainen? Miksi turvallisesta kodista tuli minulle turvaton vankila?
Kuulostavatko kysymykseni tutulta? Eipä ihme, sillä näitä kysymyksiä moni väkivallan uhri kysyy itseltään kävellessään kotiin ja huomatessaan askeleittensa hidastuvan ennen kotiovea.
Sinulle, joka näin pohdit, haluan sanoa muutaman lohdutuksen sanan:
Lähtökohtaisesti KUKAAN ei mene väkivaltaisen puolison kanssa naimisiin, eikä lähtökohtaisesti KUKAAN rakastu ”epävakaaseen raivoajaan”.
EI, me rakastuimme ihanaan, turvalliseen, huomioivaan, kiinnostavaan, komeaan, halukkaaseen, voimakkaaseen ihmiseen… tai mitä se itse kunkin kohdalla olikaan… aidosti ja koko sydämestämme.
Suhteen alkuvaiheessa puolisomme veti meitä magneetin lailla puoleensa. Olimme rakastuneita! Olimme toivoa täynnä! Olimme elämämme tunnossa! Olimme turvassa!
Hän osoittautui hyväksi kuuntelijaksi, joka oli kiinnostunut menneisyydestämme; elämämme iloista ja suruista. Hän sai meidät kukoistamaan. Niinä hetkinä saimme kokea olevamme maailman ihmeellisin mies tai nainen. Silloin kaikki oli ”niin täydellistä ollakseen totta.”
Sitten kaikki muuttui. Ei heti, vaan pikkuhiljaa, salakavalasti.
Ensin alkoi pienimuotoinen huomauttelu ja vähättely. Sitten tulivat ensimmäiset riidat.
Puoliso nosti esille hänelle luottamuksella kertomamme asiat, ja käänsi ne meitä itseämme vastaan. Puolustauduimme, suutuimme, raivosimme, itkimme. Olimme pettyneitä, sillä riita mursi jotain ihanaa, jotain niin täydellistä, mitä olimme aikaisemmin kokeneet.
Riita onneksi laantui ja pian asiat sovittiin. Tehtiin lupauksia toinen toisillemme ja vannoimme, että emme enää ikinä riitele. Näin menikin jonkin aikaa.
Sitten riidat alkoivat taas, kerta toisensa jälkeen voimakkaampana ja räikeämpänä. Edelliset riidan aiheet kasaantuivat uusien riitojen päälle, ne mutkistuivat ja sekoittuivat, kunnes riitojen syitä oli mahdonosta ymmärtää.
Riidat kuitenkin jälleen sovittiin, mustelmat peitettiin, rikkoutuneet astiat lakaistiin pois, mutta vaikka elämä palasi jokaisen riidan jälkeen ennalleen, niin todellisuudessa mikään ei enää palannut ennalleen. Riidat jättivät jälkeensä pelon, epävarmuuden, levottomuuden ja häpeän.
Elämässämme kaikki oli perustavan laatuisesti muuttunut. Minä olin muuttunut, sinä olit muuttunut ja me olimme muuttuneet. Huomaamatta, salakavalasti huomasimme elävämme parisuhteessa, jossa väkivallasta oli tullut epätoivottu vieras kotiimme; emme tienneet milloin se tuli käymään, miten se tuli käymään ja kuinka kauan se kotona vierailee.
⊕ ⊕ ⊕
Tällaisia tarinoita kuulen säännöllisesti. Ihmiset kokevat syyllisyyttä ja ovat häpeissään siitä, että ovat eläneet väkivaltaisessa suhteessa jopa vuosikymmeniä. Häpeä ja syyllisyys ovat ymmärrettäviä tunteita, mutta ne ovat samalla voimakkaimmat jarrut elämän muutoksessa.
Mietitkö sinäkin miksi olet joutunut väkivaltaiseen suhteeseen? Tätä on hyvä pohtia, mutta haluan kuitenkin muistuttaa sinua siitä, että lähtökohtaisesti sinä halusit elämällesi pelkkää hyvää. Sinä uskoit ja toivoit toiseen ihmiseen ja halusit rakastaa häntä kuten avioliittovalassa sanotaan: ”myötä ja vastoin käymisissä”.
Toisen ihmisen rakastaminen, elämän mukana tuomista iloista ja suruista huolimatta on elämän tärkein arvo. Se tekee sinusta inhimillisen ja tuntevan ihmisen. Kuitenkin jossain vaiheessa, huomatessasi eläväsi väkivaltaisessa uhteessa, tulee sinun tehdä itsellesi kysymys:
Rakastaessasi toista – myötä ja vastoin käymisistä huolimatta – muistatko rakastaa myös itseäsi?
Vaikka olet elämässäsi kokenut väkivaltaa, niin on tärkeää, että vielä jonakin päivänä sinä saisit tämän uskon ja toivon ihmisiin vielä palautumaan. Ehkä hieman muunnetussa muodossa, ehkä vähän jalostetummassa muodossa, mutta jossain muodossa kuitenkin !
Lämmöllä sinua ajatellen,
Kaisa Hiltunen
