Miten elämäni rakkaudesta tuli pahin painajainen?
Miksi turvallisesta kodista tuli minulle turvaton vankila?
Kuulostavatko kysymykseni tutulta? Eipä ihme, sillä näitä kysymyksiä moni väkivaltaa parisuhteessa kokenut kysyy itseltään. Oman elämäntilanteeseen havahtuminen on aivan kuin huomaisi kävelevänsä sumuisessa kuplassa, aivan kuin toisessa ulottuvuudessa. Koko elämästä on tullut niin samalla niin haurasta ja samalla niin kovaa.
”Yhtenä perjantai iltapäivänä havaitsin muutoksen omassa käytöksessäni. Kun ennen niin innokkaasti kävelin töistä kotiin viikonlopun viettoon, niin nyt huomasin käveleväni apeana ja hiljaa. Aivan kuin pahanteosta kiinni jäänyt koiranpentu – korvat luimussa ja niska kyömyssä – peloissaan ja arkana. Askeleet hidastuivat jo paljon ennen kotiovea. Toivoin vaan, että tänään ei sattuisi niin kovasti, ja että kaikki olisi mahdollisimman pian ohi.”
Kirjoittamani fiktiivinen teksti on monen ihmisen aito kokemus vielä tänäkin päivänä, sillä Suomessa joka kolmas nainen ja joka kuudes mies kohtaa elämässään lähisuhdeväkivaltaa.
Miksi sitten ihmiset pysyvät suhteissa, joissa he kokevat joko henkistä- ja/tai fyysistä väkivaltaa sen erinäisissä muodoissaan?
Tämä on kysymys, jota lähisuhdeväkivallan kokijat usein kuulevat.
Yksi tärkeä asia on lähisuhdeväkivaltaan liittyvässä ilmiössä huomattava, nimittäin että:
Lähtökohtaisesti kukaan ei mene väkivaltaisen puolison kanssa naimisiin, eikä varmana kukaan rakastu ”epävakaaseen raivoajaan”.
EI, sillä me rakastuimme ihanaan, turvalliseen, huomioivaan, kiinnostavaan, komeaan, halukkaaseen, voimakkaaseen ihmiseen… tai mitä se itse kunkin kohdalla olikaan… aidosti ja koko sydämestämme.
Suhteen alkuvaiheessa kumppanimme veti meitä magneetin lailla puoleensa. Olimme rakastuneita! Olimme toivoa täynnä! Olimme elämämme tunnossa! Koimme vihdoin löytäneemme itsemme toisen puolikkaan – kauan kadoksissa olevan sielunkumppanin.
Ehkä hieman dramatisoin, mutta jotenkin näin se menee, kenellä lennokkaammin kenellä hieman matalammalla lennolla.
Sitten kaikki muuttui. Ei heti, vaan pikkuhiljaa ja salakavalasti.
Tässä kohtaan pääsemme asian ytimeen, eli siihen, mikä on yksi merkittävä syy, miksi ihmiset pysymään itselleen vahingollisissa suhteissa.
Tämä upea rakastumisen kokemus on se liima, joka pitää ihmiset suhteessa kiinni. Se on nimenomaan kokemus, eli kokemus, josta on jäänyt ihmiseen vahva tunnemuisto. Tästä tunnemuistosta muodostuu pikkuhiljaa fantasia, jota niin kovasti pyrimme tavoittelemaan uudelleen ja uudelleen. vaikka niitä meille annettaisiinkin vain pieninä onnen kultahippuina.
On raakaa sanoa, mutta niin se vaan on, se on vain fantasiaa – ei muuta!
Sitten kun ihminen tajuaa tavoittelevansa fantasiaa, on mahdollista aloittaa matka kohti irtaantumista itselleen vahingollisesta suhteesta. Tie on kivikkoinen ja mutkikas, sillä matkalla on vielä muitakin syitä jotka pitävät kiinni suhteessa. Kyse on pitkästä henkisen väkivallan dynamiikkaan liittyvästä elintilan supistumisesta ja sen uudelleen laajentamisesta. Näihin teemoihin palaamme vielä!
Rakkaudella,
Kaisa
